Jenny Rostainin kirja Luottohäiriö (2022, Bazar Kustannus) on merkittävä puheenvuoro ylivelkaantuneiden puolesta. Luottohäiriöllä kirjailija viittaa elämää vaikeuttavan maksuhäiriömerkinnän saamiseen. Merkintä estää usein esimerkiksi osamaksusopimuksen tekemisen, vakuutuksen ottamisen tai uuden asunnon vuokraamisen johtaen monella kokemukseen toisen luokan kansalaisuudesta. Teos taustoittaa monipuolisesti luottohäiriöiden inhimillistä luonnetta. Se nostaa esiin kirjailijan oman velkaantumistarinan, kentän eri toimijoiden näkökulmia sekä luottohäiriön kanssa painivien ihmisten kokemuksia. Kirjan lukeminen tuki valmistautumistamme käynnissä olevaan haastattelututkimukseen, missä tarkastelemme vuosien 2020-21 väliaikaisen kulutusluottojen korkosääntelyn ja suoramarkkinointikiellon vaikutuksia ihmisten arkeen. Tässä blogitekstissä arvioimme kirjaa seuraavien kolmen osa-alueen kautta: missä kirja onnistuu, mitä kirjassa olisi voinut tuoda esille enemmän ja mitä siinä olisi voinut tehdä toisin.
Kirjan suurin ansio on velkaongelmia koskevan hiljaisuuden rikkominen
Kirjaa varten tehtyjen lukuisien haastattelujen ja lähes 400 kyselyvastauksen myötä tulee esiin, kuinka laajasti aihe koskettaa koko yhteiskuntaa: velkaongelma voi pudota päälle niin itselle kuin läheiselle täysin itsestä riippumatta. Kirjan myötä lukijalle aukeaa kattava kuva tämän päivän ylivelkaantumisen taustalla olevista tekijöistä. Se laajensi myös velkatutkijan näkökulmaa, jonka katse on usein velkaongelmien suhteellisissa lukumäärissä ja niiden muutoksissa. Maksuhäiriömerkintöjen kanssa elävien kokemukset päätyvät harvoin osaksi julkista keskustelua, vaikka aihe koskettaa suoraan satoja tuhansia suomalaisia ja epäsuorasti meistä jokaista.
Kirja tuo esiin, kuinka velkaantumistarinoita on yhtä paljon kuin velkaantuneitakin. Ylivelkaantumista koskeva hiljaisuuden rikkominen omalla äänellä kirjoittaen on kirjan yksi suurimmista ansioista. Rostainin omakohtainen kokemus ylivelkaantumisen tuottamasta häpeästä ja toivottomuuden tunteista sekä lopulta selviytymisestä tuottavat samaistumispintaa lukijalle. Hiljaisuuden rikkominen julkisesti on tärkeää etenkin sen vuoksi, että taloudellisista vaikeuksista ei usein puhuta edes läheisempien kanssa. Puhumattomuus osaltaan vahvistaa ahdistusta samalla, kun ilmiön tiedetään pahimmillaan johtavan jopa itsetuhoisuuteen. Kirjailijan omakohtainen tapa lähestyä aihetta on inhimillinen ja selkeästi ylivelkaantuneiden puolella. Hyvänä lisäyksenä kirja tuo esille myös ylivelkaantumisen parissa toimivien näkökulmia.
Yksi näkökulma, johon Rostainin kiinnittää erityistä huomiota, on lapsuus. Hän peilaa lapsuudessa opittuja rahankäyttömalleja erilaisiin kiintymyssuhdemalleihin. Rahaan liitetty epävarmuus ja ahdistus lapsuudessa kumuloituvat helposti aikuisiälle ja myöhemmin omille lapsille. Voi olla vaikea muodostaa tasapainoista suhdetta rahaan, jos siitä on aina puute. Tämänkaltaisia viitekehyksiä voisi tulevaisuuden velkatutkimuksessa painottaa nykyistä enemmän. Kirja tuo esiin ylivelkaantumisen taustalla olevia tekijöitä, kuten pienituloisuutta, yrittäjyyttä, läheisen myötä velkaantumista, harkitsematonta kuluttamista sekä peliriippuvuutta ja muita sairauksia. Tarinoista käy ilmi, että ylivelkaantumisen taustalla saattaa olla yksioikoinen syy, tai sitten se voi olla seurausta tapahtumien sarjasta. Saimme kirjasta paljon taustoitusta SILE-hankkeessa suunnittelemiamme haastatteluita varten.
Kokemusasiantuntijuudesta köyhyyskeskusteluun
Luottohäiriö-kirja haluaa antaa vastauksia esimerkiksi siihen, miten luottotietojen menetyksestä voi selvitä ja mitä velkojen varjostaman elämän helpottamiseksi voi itse tehdä. Osassa tekstiä haasteeksi nousee kuitenkin se, että Rostainin neuvot pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa. Näihin kohtiin olisi kannattanut lisätä enemmän reflektiota kirjoittajan omasta positiosta neuvojen antajana. Hän olisi voinut myös pohtia enemmän esimerkiksi sitä, kenelle hänen antamansa neuvot sopivat ja kenelle eivät, sekä mitä tehdä, jos neuvot eivät tunnu omaan tilanteeseen sopivilta. Myös talousosaamisen yleinen lisääminen kulki keskeisesti painotettuna teemana koko kirjan läpi. Vaikka aihe on erittäin tärkeä, niin vie se lukijan huomion yksilöön jättäen järjestelmään liittyvät viat vähemmälle käsittelylle.
Ylivelkaantuneita auttavien tahojen ohjeistuksiin pohjautuva lopun luku Askel askeleelta kohti velattomuutta kokosi konkreettisia ohjeita velkatilanteen ratkaisemiseksi. Tekstiä olisi voinut kuitenkin elävöittää haastattelemalla esimerkiksi talous- ja velkaneuvojia tai muita käytännön neuvontatyössä toimivia ammattilaisia. Toisaalta, jos Rostainin tiivistetyt neuvot auttavat edes osaa kirjan lukijoista saamaan taloutensa parempaan tasapainoon, ajavat ne asiansa! Tilanteen hälyttävyydestä ja avuntarpeen suuruudesta kertoo jotain jo se, että kirjan lopun Apua, tietoa ja tukea tarjoavia tahoja -listauksessa viimeisenä on yleinen hätänumero.
Kirjan keskeisimmän kohdeyleisön ollessa ylivelkaantuneet, voidaan pohtia myös sitä, minkälaiseen asemaan ylivelkaantuneen ”rehellinen itsetutkiskelu” velkaantumisen syistä ja seurauksista kannattaa nostaa. Olisiko lukijan tilanteen kannalta oleellisempaa keskittyä kääntämään velkaantumisen aiheuttama häpeä ja itsesyytökset voimavaraksi? Häpeä ja itsesyytökset kun ruokkivat velkaongelmaa pitkittäen ja usein jopa estäen ulkopuolisen avun hakemisen. Samantyyppiseen ajatteluun liittyy Rostainin kirjassaan antama ohje yrittää säästää silloinkin, kun maksaa lyhennyksiä ulosottoon. Kirjassa käytyä keskustelua olisi tässä yhteydessä voinut laajentaa esimerkiksi yleisempään köyhyyskeskusteluun. Anna-Maria Isola ja Esa Suominen ovat Suomalainen köyhyys -kirjassa tuoneet esille köyhyyden henkistä kuormittavuutta. Miten säästää, jos pankkitili on näyttänyt nollaa jo viikon ajan ja työttömyyskorvaus tulee tilille vasta kuun lopussa?
Keskustelun vieminen yksilön kokemuksen tasolta yhteiskunnalliselle tasolle
Ylivelkaantumiseen sidoksissa olevia yhteiskunnallisia ilmiöitä olisi ollut suhteellisen helppo sitoa osaksi kirjan tarinoita. Esimerkiksi köyhyys, kuluttaminen ja luottoistuminen nousivat tarinoissa esiin, mutta teemoja ei reflektoitu suhteessa velkaan perustuvaan talousjärjestelmään. Kokonaisuudessaan Luottohäiriö-kirja olisi voinut tuoda esiin sitä, miten ylivelkaantumisilmiö on suoraan sidoksissa rahan puutteesta johtuvaan köyhyyteen, miten viimeisten vuosikymmenten aikana mullistuneet kulutusluottomarkkinat ovat vaikuttaneet ylivelkaantumisilmiöön tai miten esimerkiksi internet on muuttanut ostokäyttäytymistämme. Näiden ylivelkaantumista edistävien tekijöiden esiin nostaminen olisikin antanut lukijalle mahdollisuuden myös itse reflektoida ylivelkaantumisilmiötä koskevaa keskustelua.
Oman lukunsa olisi ansainnut myös luottoyritysten toiminnan kriittinen tarkastelu. Jos esimerkiksi ennestään velkojen kanssa kamppaileva saa lisää luottoa, niin kuka on siitä lopulta vastuussa? Eivätkö luottoyritykset ole luottobisneksen ammattilaisia, joilla on tänä päivänä enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin kuluttajien käyttäytymisestä ja mahdollisuus laskea riskikertoimia asiakkaistaan? Kuluttajan syyllistämisen sijaan voitaisiinkin pohtia, onko liiketoiminta, jossa maksujärjestelyt ovat usein monimutkaiset ja sopimusehdot kuluttajan kannalta epäedulliset, ylipäätään yhteisen edun mukaista.
Kirjassa olisi voitu myös tuoda esille niitä keinoja, joilla on mahdollista puuttua luottoyritysten epätarkoituksenmukaiseen toimintaan. Vaikka tiedämme, että sääntelyä on usein helppo kiertää ja sen valvonta on aliresursoitua, olisi kirjassa voitu pohtia enemmän sitä, miten lainsäädännön keinoin voitaisiin ehkäistä ylivelkaantumista. Nyt kirjassa jää päällimmäiseksi yksilönvastuun eetos, jolloin yhteiskunnan rakenteellinen eriarvoisuus ja velkaongelman intersektionaaliset aspektit jäävät sivuhuomiolle. Ylivelkaantumisen ollessa ylisukupolvinen ilmiö tulisi yhteiskunnan reagoida siihen vahvemmin. Kirjaa varten haastatellun Juha Pantzarin Takuusäätiö -luvussa esiin nostama turvajärjestelmän luominen olisikin yksi yhteiskunnan askel tähän suuntaan, ja näitä askelia olisi voitu kirjassa nostaa esiin vahvemmin.
Lopuksi on tärkeä muistuttaa, että Luottohäiriö-kirja onnistuu hienosti pyrkimyksessään inhimillistää ylivelkaantumista ilmiönä ja osoittaa sen laaja-alaisuus. Kirja muistuttaa elämän merkityksellisyydestä rahasta riippumatta ja kannustaa jokaista toimimaan sen puolesta, että raha ei kontrolloi ja arvota elämäämme. Ihmisten velkakokemusten jakaminen edistää osaltaan prosessia, jonka myötä häpeä ei enää estä ylivelkaantumisesta puhumista, avun hakemista eikä yhteiskunnallisten ratkaisujen löytämistä.
Karoliina Majamaa, yliopistotutkija
Otava Ojanperä, tutkimusavustaja
SILE:n Velka, päihteet ja mielenterveys –työpaketti, Helsingin yliopisto